Olenko minä hirviö, vai tätäkö on olla ihminen?

kuva: Robert Seger

“Tähden hetki on kuin on kuin lavea luonnos, sarja päällekkäin hahmoteltuja kuvia ja kohtauksia joiden alla hohtavat Macabéan ääriviivat. Ja joita ympäröi raadollinen todellisuus: köyhyys, sairaus, kuolema, uskonto, seksuaalisuus, väkivalta.” –Seppo Parkkinen

“Anonyymiydessään Macabealla on suuri sisäinen vapaus” –Juha Malmivaara

Kulkureitti kirjasta näytelmään

Dramaturgille alkuperäinen teos, siis esimerkiksi romaani, ja dramatisoinnin teksti ovat eräänlainen maasto, johon muodostuu kulkureitti ja valikoituu mukaan välttämättömin aines. Aina jää materiaalia pois, joka tietenkin säilyy tekijöiden kokemuksessa lisätietona henkilöistä, tilanteista ja teoksen maailmasta.

TÄHDEN HETKEN dramatisoinnin lähtökohtana oli kaksi näyttelijää, kaksi

naisnäyttelijää, sekä muusikko, joka on läsnä näyttämötapahtumassa.

Teos ei antautunut mitenkään helposti. Sen näkökulma on erityinen, ja toisaalta teoksen kannalta olennainen. Se piti säilyttää. Olin siis uskollinen Lispectorin ajatukselle: teos on kuva prosessista, se kuvaa syntymää vaikka se päättyy päähenkilön kuolemaan. Sen aihe ja sisältö on siis lopulta todella iso, ihmiselämän mittainen.

Päädyimme TÄHDEN HETKEEN ohjaaja Juha Malmivaaran kanssa ensisijaisesti varmasti sen takia, että se tarjoaa erittäin kiinnostavan lähtökohdan – materiaalina – teatteriesitykselle. Se haastaa etsimään kerronnan tapoja ja muotoa, esityskieltä, koska se ei antaudu ”perinteisessä” mielessä dramatisoitavaksi ollenkaan.

Lähestyin teosta avainsanojen avulla – kuten usein teen – ne ovat temaattisesti tärkeitä ”otsikoita” suhteessa sisältöön. TÄHDEN HETKEEN valitsin sanat: Hiljaisuus. Tyttö. Kuolema. Pyhyys. Väkivalta. Kitsch.

Seppo Parkkinen, dramaturgi

(tämä oli ote Sepon esitelmästä Kohti Tähden hetkeä: kirjasta näytelmäksi, joka pidettiin Pääkirjaston Rotundassa torstaina 2.12.2010)

kaikki kuvat: Robert Seger

Kristuksen sydän

kuvat: Juha Malmivaara

Kuinka oppia rakastamaan rumuutta?

Kuva: Juha Malmivaara

Olemme lähestymässä näytelmän finaalia harjoituksissa jolloin ensimmäinen kierros on tullut juostua. Näitä kierroksia tulee useita. Jotakin tarkentuu ja paljon jää vielä auki. Kirjailijan teksti on koko ajan syntymässä näyttämöllä. Syntyä tähän maailmaan...

Näytelmän nimi on loistava sillä siinä perimmiltään on kerronnan tyylilajit jotka pitävät sisällään keveyden, haurauden, vaivattomuuden siirtyä lajista toiseen.

Merkintöjä aiheesta ja tilasta:

Avoin tilanne, avoin tila
Näkymättömyys, vastakohtana tilan kiiltävyys
Hiljaisuus / kätketty/ pimitetty

Kuinka elää uskollisena elämälle, kaikelle sen kauheudelle ja kauneudelle? Uskoa ja itkeä.

RUMUUS, kuinka oppia rakastamaan rumuutta?
Mitkä sitten ovat kauneuden attribuutit?
Rumassa on kauneutta, sielukkuutta - ajattelen esim. karua luontoa.

Tällä hetkellä rumuus on keskiössä, jotakin kiehtovaa siinä on, tuoretta kaiken tämän kiiltävyyden keskellä jossa elämme.

Ja sitten kirjailijalta: "Sillä me kaikki olemme yksi. Joka ei ole rahapulansa vuoksi köyhä on köyhä hengeltään tai kaiholtaan, ja silloin häneltä puuttuu jotakin kultaakin kalliimpaa”."

Juha Malmivaara, ohjaaja

Särmiä ja peilauspintoja

kuva: Robert Seger

On mielenkiintoista seurata Macabean syntymistä. Vähitellen hän alkaa hengittää. Kirjassa Lispector kuvaa tätä vähistä vähintä näennäisen koruttomasti, kuitenkin niin, että hieman ohi katsoessa voi havaita Macabean lukemattomat sävyt. Uskon, että Macabean hahmo kertoo meille kaikille jotain itsestämme, jotain ihmisyydestä.

Näyttämöllä kirjan näkymätön tyttö tulee näkyväksi, konkreettiseksi - katseen kohteeksi. Särmiä ja sitä kautta peilauspintoja syntyy hahmoon koko ajan lisää, kun tekstissä päästään eteenpäin. Harjoituksissa Macabea tulee nähdyksi ohjaajan, näyttelijöiden ja muusikon tulkinnan lävitse. Lopulta esitysvaiheessa myös katsojan tulkinta tekee hänet olemassa olevaksi, kullekin meistä erilaisena.

Kuka on Macabea? Voiko häntä ylipäätään määritellä niin, että jotain olennaista ei jäisi kuitenkin kertomatta? Macabea pakenee määritelmiä, ja juuri siinä piilee hänen ytimensä.

Veera Alaverronen, assistentti

Silmästä silmään

kuva: Pascale Simon

Olen kohdannut Macabean, silmästä silmään. Kirjaimellisesti. Häntä kannatteli Viinatehtaan lasinen näyttämö, kun hän tänä aamuna katsoi minua silmiin ja sanoi, yllättävän kiihkeästi: “Totuus tulee minuun vain, kun olen yksin.” Kohtaus hakee vielä rytmiään, sitä toistetaan. Pian Macabea seisoo näyttämön reunalla uudestaan ja toistaa mietteliäästi, ääni täynnä lopullisuutta: "Olen yksin maailmassa enkä voi luottaa keneenkään, kaikki valehtelevat, joskus jopa rakkauden hetkellä, en usko että kukaan todella puhuu toisen kanssa, totuus tulee minuun vain kun olen yksin." Musiikki elää ja hengittää mukana, tilassa on tuttu kaiku, kivi ja lasi korostavat Macabean maailman kovuutta. Kohtauksessa on vuorotellen elegistä tyyneyttä, burleskia, melodraamaa, iholle tulevaa hyytävää monologia.

Näyttelijä vaihtuu. Macabea ei katso ketään. Hän on alistunut, tukahtunut ja etäinen. Kiviseinään nojaten hän kysyy neuvoa sen sijaan että ottaisi elämänsä omiin käsiinsä. Hän alistuu, mutta kenen tai minkä edessä? Onko olemassa alistaja vai onko maailma kertakaikkiaan tehty niille, joilla on enemmän elinvoimaa, vahvempi näkemys siitä keitä he ovat ja millä oikeudella?

Macabea hämmentää minua. Hän herättää suojelunhalua, melkein tuskaisaa myötätuntoa, mutta en silti oikein pääse hänestä perille. Hänen hahmossaan on jotain mikä sekä luo että tukahduttaa halun tietää, miten hänen kuuluisi elää.

En voi jäädä Macabean seuraan, koska jalkatyötä riittää vielä. Alamme pikkuhiljaa näkyä kaupunkikuvassa: ensimmäiset carambolajulisteet on viety näkyville, flyereita levitetty sinne missä ihmiset liikkuvat, Pienen Kirjapuodin ikkunaan tulee pieni kirja- ja valokuvanäyttely. Ensimmäiset ryhmäviestit Kolmannen Tilan ystäville ovat lähteneet liikkeelle, tänään valokuvaaja tulee harjoituksiin ensimmäistä kertaa...Tasan kahden kuukauden kuluttua Macabea on valmis kohtaamaan yleisönsä. Minun tehtäväni on osaltani pitää huoli siitä, että myös yleisö on tähän kohtaamiseen valmis. Samalla uskon, että kukaan ei voi olla valmis. Macabean kohtaaminen silmästä silmään on jotain, mihin ei voi varautua. Minun työni ei tule valmiiksi. Ja hyvä niin.

Annamari Konttinen, tiedottaja

Viimeinen henkäys

kuva: Heikki Hutri

Ensimmäisen harjoitusviikon summa summarum:
Tekstiä luettu, Cixouta, Lispectoria. Kuolema. Elämä. Viimeinen henkäys, koko Tähden hetki on minusta ihmisen viimeinen henkäys. Se on hyvin hyvin lähellä mysteerien mysteeriä.
Ei muuta nyt.

Cécile Orblin, näyttelijä

Uteliaisuutta

kuva: Robert Seger

Luovan ihmisen eritettä;

Tilan, ruumiin ja äänen tutkimista. Tila on löydettävä juuri tähän teokseen. Käytettävä hyväksi sen karkeutta – kauneutta.

Tarkastelemme luomisen prosessia suhteessa ”päähenkilön” olemassaoloon.

Macabea, vähistä vähin, ja kirjailija jakaantuneena kahteen personaan: miten ne heijastavat toisiansa, olemassaoloansa ja sitä suurta kysymystä jota en suostu vielä mainitsemaan.

Fiktion ja todellisuuden suhde…..? Voiko näitä erottaa, kenen todellisuus! Eikö todellisuuteen ole kietoutuneena aina fiktio....Totuuden löydettyäsi huomaat aina sisemmän totuuden!

Alamme lämmetä, kauhu on vaihtunut uteliaisuudeksi.

Juha Malmivaara, ohjaaja

Keijuja, menninkäisiä, nymfejä ja idiootteja

kuvat: Juha Malmivaara

Elämässäni on ollut viikon sisällä kaksi menetystä kuolemalle. Se on aiheuttanut sisälläni räjähdyksiä, niin kuin Tähden Hetkessä käy kirjailijalle.

Mitä räjähdykset ovat? Silmien avautumista uudelle tavalle katsoa ja havainnoida. Ehkä räjähdys kirjailja Clarice Lispectorille on syövän räjähtämistä hän elimistöönsä. Minulle romaani on nerokas kuvaus meille terveille siitä pelottavasta toiseudesta jota kuolemansairaus voi tuoda mukanaan. Toiseudesta joka on keijujen, mennikäisten ja nymfien maailma, joille Lispectorkin kirjansa omistaa. Myös ihmiselämän merkitys tälle maailmalle ja maailmankaikkeudelle saa myös ajatukseni. Mitä merkitystä meillä pienillä vähäpätöisillä kulkijoilla on? Tarkemmin - mitä merkitystä on sillä että kuolemme.

Kirjassa Macabea on idiootinkaltainen. Hän on ihminen joka ei osaa meidän käsitystemme mukaan pitää puoliaan, ja on tietämätön ja ymmärtämätön ja jopa jossakin määrin sietämätön koska emme voi käsittää hänen hyvyyttään - hyvyydessään eläimenkaltainen. Minulle Macabea edustaa sitä Lispectorin puolta joka on jo sairauden myötä siirtynyt toiselle todellisuuden tasolle, jota me muut emme voi ymmärtää, ja joka meitä pelottaa ja aiheuttaa agressioitakin kuten Macabean poikaystävästä Olympicosta voimme havaita.Vaikka heissä molemmissa on havaittavissa sama tietämättömyys ns. idiotismi. Meissä ihmisissä ei ole kovinkaan paljoa eroavaisuuksia.

Kirjan lopussa ennustaja joka ennustaa Macabealle hänen tulevan kohtalonsa, näyttäytyi minulle Jumalana, koska hän oli Jeesuksen ystävä. Kyseisessä ennustajahahmossa Lispector käsittelee taidokkaasti uskonnon mukanaan tuomia ongelmia taivaasta ja helvetistä, tuonpuoleisesta. Onko kaikki määrätty edeltä vai olemmeko Jumalan pelinappuloita suurella shakkilaudalla?

Tietenkään teos ei ole näin yksiselitteinen. Se käsittelee monia aiheita ja on merkittävä teos kirjallisesti oman ainutlaatuisen kielensä vuoksi ja tärkeän sanomansa puolesta. Mitä teos kenellekin avaa, on jokaisen henkilökohtainen asia. Oikeaa ja väärää tulkintaa ei ole. Voimakkaimpana nousee kysymys siitä, tulemmeko vasta kuoltuamme näkyviksi, merkittäviksi - kuten kävi kirjassa ihmisille jotka kerääntyivät katsomaan kadulla makaavaa auton tönäisemää Macabeaa, ja näkivät hänet ensi kertaa. Ehkäpä niin, koska kun on kuollut alkaa muistelu - alkaa elämän takaisin kelaus. Vasta silloinko katseet kohtaavat? Tärkeintä on kuitenkin tässä ja nyt.

Liisu Mikkonen, näyttelijä