Keijuja, menninkäisiä, nymfejä ja idiootteja

kuvat: Juha Malmivaara

Elämässäni on ollut viikon sisällä kaksi menetystä kuolemalle. Se on aiheuttanut sisälläni räjähdyksiä, niin kuin Tähden Hetkessä käy kirjailijalle.

Mitä räjähdykset ovat? Silmien avautumista uudelle tavalle katsoa ja havainnoida. Ehkä räjähdys kirjailja Clarice Lispectorille on syövän räjähtämistä hän elimistöönsä. Minulle romaani on nerokas kuvaus meille terveille siitä pelottavasta toiseudesta jota kuolemansairaus voi tuoda mukanaan. Toiseudesta joka on keijujen, mennikäisten ja nymfien maailma, joille Lispectorkin kirjansa omistaa. Myös ihmiselämän merkitys tälle maailmalle ja maailmankaikkeudelle saa myös ajatukseni. Mitä merkitystä meillä pienillä vähäpätöisillä kulkijoilla on? Tarkemmin - mitä merkitystä on sillä että kuolemme.

Kirjassa Macabea on idiootinkaltainen. Hän on ihminen joka ei osaa meidän käsitystemme mukaan pitää puoliaan, ja on tietämätön ja ymmärtämätön ja jopa jossakin määrin sietämätön koska emme voi käsittää hänen hyvyyttään - hyvyydessään eläimenkaltainen. Minulle Macabea edustaa sitä Lispectorin puolta joka on jo sairauden myötä siirtynyt toiselle todellisuuden tasolle, jota me muut emme voi ymmärtää, ja joka meitä pelottaa ja aiheuttaa agressioitakin kuten Macabean poikaystävästä Olympicosta voimme havaita.Vaikka heissä molemmissa on havaittavissa sama tietämättömyys ns. idiotismi. Meissä ihmisissä ei ole kovinkaan paljoa eroavaisuuksia.

Kirjan lopussa ennustaja joka ennustaa Macabealle hänen tulevan kohtalonsa, näyttäytyi minulle Jumalana, koska hän oli Jeesuksen ystävä. Kyseisessä ennustajahahmossa Lispector käsittelee taidokkaasti uskonnon mukanaan tuomia ongelmia taivaasta ja helvetistä, tuonpuoleisesta. Onko kaikki määrätty edeltä vai olemmeko Jumalan pelinappuloita suurella shakkilaudalla?

Tietenkään teos ei ole näin yksiselitteinen. Se käsittelee monia aiheita ja on merkittävä teos kirjallisesti oman ainutlaatuisen kielensä vuoksi ja tärkeän sanomansa puolesta. Mitä teos kenellekin avaa, on jokaisen henkilökohtainen asia. Oikeaa ja väärää tulkintaa ei ole. Voimakkaimpana nousee kysymys siitä, tulemmeko vasta kuoltuamme näkyviksi, merkittäviksi - kuten kävi kirjassa ihmisille jotka kerääntyivät katsomaan kadulla makaavaa auton tönäisemää Macabeaa, ja näkivät hänet ensi kertaa. Ehkäpä niin, koska kun on kuollut alkaa muistelu - alkaa elämän takaisin kelaus. Vasta silloinko katseet kohtaavat? Tärkeintä on kuitenkin tässä ja nyt.

Liisu Mikkonen, näyttelijä