Peruselämää, tähtihetkiä

kuva: Heikki Hutri

Teatteria ei tehdä arvostelujen eikä palautteen tähden. Sitä tehdään eläville ihmisille, toivoen yhteyden ja oivaltamisen syntymistä, kohtaamista.

Myönnetään: Tähden hetki on saanut loistavat arvostelut ja olen siitä iloinen ja hiukan ylpeäkin, vaikka minun työni ei asiaan olekaan vaikuttanut. Ilon ja ylpeyden tuolle puolen taas menee se riemu, se yhteisyyden tunne, joka syntyy kun näkee yleisön tulevan salista. Sädehtiviä silmiä, liikuttuneita katseita, ravisteltuja olemuksia. Olen itse monta kertaa kulisseissa, kesken äärimmäisen proosallisten touhujeni pysähtynyt liikkeessäni, kun näyttämöltä kantautunut repliikki, hengähdys, melodia tai hiljaisuuden sävy on yhtäkkiä vavahduttanut minua. Tämä on täyden tunteen teatteria, täynnä kaikkea sitä, mikä pakenee määritelmiä ja ulottuu jonnekin hyvin kauas, ja samalla tulee hyvin lähelle.

Olemme saaneet palautetta netissä ja sähköpostin kautta, tässä siitä otteita:

"uskomattoman hieno ja taianomainen esitys! kiitän!"

"häkellyttävän hienoa teatteria!"

"Kiitos vahvasta esityksestä !"

"Rytmi piti ja kertomus eli. Sitäpaitsi koko tila Harron sydämineen oli hienosti rakennettu ja tarjosi koko ajan kiinnekohtia. Koskettava esitys."

"Olin paikalla. Tunnelmallista vai? Ihan LIIAN laimea sana! Järisyttävän kaunista ja koskettavaa. Tila: karun tyylikäs ja samalla kodikas. Lavastus: silmiähivelevän kaunis ja nerokkaan toimiva. Näyttelijäsuoritukset: adjektiivit eivät riitä. Analyyttinen kieli ei pysty siihen, mitä symboliikka viestittää katsojalle. Väliaikatarjoilu: herkullista ja taidokasta (ei mitään valmistuotteita), teemaan liittyvää.

Suosittelen lämpimästi!"

"Iso kiitos ja onnittelut upeasta työstä teille molemmille ja koko tiimille: esitys oli monella tapaa hyvin koskettava ja sen jättämä vahva tunnelma seurasi teatterista ulkomaailmaan. Macabéan tarina todella sai oikeutta käsittelyssänne. Onnea ja menestystä myös tuleviin näytöksiin!"

"Turhaan ette tosiaan mainostaneet eivätkä lehdet kehuneet. Olimme kovin vaikuttuneita. Tässä yksi meilitse minulle tullut palaute:

Perjantain teatteri oli niin koskettava, että jälkeenpäin mietin, että mahtavaa kun aikoinaan tutustuin sinuun-en tiedä olisinko tuotakaan esitystä välttämättä löytänyt omin avuin. Iso kiitos.

Suurkiitos siis vielä kerran. Onnea ja menestystä!"

Tässä vielä linkit niihin arvosteluihin:

Maria Säkö (HS): Olenko minä hirviö vai tätäkö on olla ihminen

Irmeli Haapanen (TS): Peruselämää joka hengittää

Hengitetään.

Annamari Konttinen

tiedottaja

Loisteliaita kyyneleitä

Kuva: Robert Seger

Rakastuin Tähden hetken näyttelijöihin Cécileen ja Liisuun ja muistin jälleen, miten hieno taidemuoto teatteri on. Macabéa ja kumppanit pitivät niin pihdeissään, että unohdin jännittää. Musiikkikin oli loisteliasta, se oli itse asiassa yksi henkilöistä. Tuli taas mieleen että rytmi on taiteen a ja o. Kolmannen tilan Tähden hetkessä sen hallitsivat kaikki.

Tähden hetki oli enemmän kuin kirja, se ei ollut kirjan kuvitusta vaan toi siihen aivan uuden tason, jota ainakaan minä en tiennyt siinä olevankaan, siksi se oli minulle niin valtava elämys, etten ole päässyt siitä vieläkään irti, en halua päästä.

Cécile: ”Tähden hetki sulatti koko kaupungista lumet. Koko kaupunki liikuttui.” Näinkin kyyneleitä, kun kävelin yöllä Itäistä rantakatua Tuomiokirkon pysäkille.

Tähden hetki -pienoisromaanin suomentajan Tarja Härkösen hajamietteitä ensi-illan jälkeisenä päivänä

Olenko minä hirviö, vai tätäkö on olla ihminen?

kuva: Robert Seger

“Tähden hetki on kuin on kuin lavea luonnos, sarja päällekkäin hahmoteltuja kuvia ja kohtauksia joiden alla hohtavat Macabéan ääriviivat. Ja joita ympäröi raadollinen todellisuus: köyhyys, sairaus, kuolema, uskonto, seksuaalisuus, väkivalta.” –Seppo Parkkinen

“Anonyymiydessään Macabealla on suuri sisäinen vapaus” –Juha Malmivaara

Kulkureitti kirjasta näytelmään

Dramaturgille alkuperäinen teos, siis esimerkiksi romaani, ja dramatisoinnin teksti ovat eräänlainen maasto, johon muodostuu kulkureitti ja valikoituu mukaan välttämättömin aines. Aina jää materiaalia pois, joka tietenkin säilyy tekijöiden kokemuksessa lisätietona henkilöistä, tilanteista ja teoksen maailmasta.

TÄHDEN HETKEN dramatisoinnin lähtökohtana oli kaksi näyttelijää, kaksi

naisnäyttelijää, sekä muusikko, joka on läsnä näyttämötapahtumassa.

Teos ei antautunut mitenkään helposti. Sen näkökulma on erityinen, ja toisaalta teoksen kannalta olennainen. Se piti säilyttää. Olin siis uskollinen Lispectorin ajatukselle: teos on kuva prosessista, se kuvaa syntymää vaikka se päättyy päähenkilön kuolemaan. Sen aihe ja sisältö on siis lopulta todella iso, ihmiselämän mittainen.

Päädyimme TÄHDEN HETKEEN ohjaaja Juha Malmivaaran kanssa ensisijaisesti varmasti sen takia, että se tarjoaa erittäin kiinnostavan lähtökohdan – materiaalina – teatteriesitykselle. Se haastaa etsimään kerronnan tapoja ja muotoa, esityskieltä, koska se ei antaudu ”perinteisessä” mielessä dramatisoitavaksi ollenkaan.

Lähestyin teosta avainsanojen avulla – kuten usein teen – ne ovat temaattisesti tärkeitä ”otsikoita” suhteessa sisältöön. TÄHDEN HETKEEN valitsin sanat: Hiljaisuus. Tyttö. Kuolema. Pyhyys. Väkivalta. Kitsch.

Seppo Parkkinen, dramaturgi

(tämä oli ote Sepon esitelmästä Kohti Tähden hetkeä: kirjasta näytelmäksi, joka pidettiin Pääkirjaston Rotundassa torstaina 2.12.2010)

kaikki kuvat: Robert Seger

Kristuksen sydän

kuvat: Juha Malmivaara

Kuinka oppia rakastamaan rumuutta?

Kuva: Juha Malmivaara

Olemme lähestymässä näytelmän finaalia harjoituksissa jolloin ensimmäinen kierros on tullut juostua. Näitä kierroksia tulee useita. Jotakin tarkentuu ja paljon jää vielä auki. Kirjailijan teksti on koko ajan syntymässä näyttämöllä. Syntyä tähän maailmaan...

Näytelmän nimi on loistava sillä siinä perimmiltään on kerronnan tyylilajit jotka pitävät sisällään keveyden, haurauden, vaivattomuuden siirtyä lajista toiseen.

Merkintöjä aiheesta ja tilasta:

Avoin tilanne, avoin tila
Näkymättömyys, vastakohtana tilan kiiltävyys
Hiljaisuus / kätketty/ pimitetty

Kuinka elää uskollisena elämälle, kaikelle sen kauheudelle ja kauneudelle? Uskoa ja itkeä.

RUMUUS, kuinka oppia rakastamaan rumuutta?
Mitkä sitten ovat kauneuden attribuutit?
Rumassa on kauneutta, sielukkuutta - ajattelen esim. karua luontoa.

Tällä hetkellä rumuus on keskiössä, jotakin kiehtovaa siinä on, tuoretta kaiken tämän kiiltävyyden keskellä jossa elämme.

Ja sitten kirjailijalta: "Sillä me kaikki olemme yksi. Joka ei ole rahapulansa vuoksi köyhä on köyhä hengeltään tai kaiholtaan, ja silloin häneltä puuttuu jotakin kultaakin kalliimpaa”."

Juha Malmivaara, ohjaaja

Särmiä ja peilauspintoja

kuva: Robert Seger

On mielenkiintoista seurata Macabean syntymistä. Vähitellen hän alkaa hengittää. Kirjassa Lispector kuvaa tätä vähistä vähintä näennäisen koruttomasti, kuitenkin niin, että hieman ohi katsoessa voi havaita Macabean lukemattomat sävyt. Uskon, että Macabean hahmo kertoo meille kaikille jotain itsestämme, jotain ihmisyydestä.

Näyttämöllä kirjan näkymätön tyttö tulee näkyväksi, konkreettiseksi - katseen kohteeksi. Särmiä ja sitä kautta peilauspintoja syntyy hahmoon koko ajan lisää, kun tekstissä päästään eteenpäin. Harjoituksissa Macabea tulee nähdyksi ohjaajan, näyttelijöiden ja muusikon tulkinnan lävitse. Lopulta esitysvaiheessa myös katsojan tulkinta tekee hänet olemassa olevaksi, kullekin meistä erilaisena.

Kuka on Macabea? Voiko häntä ylipäätään määritellä niin, että jotain olennaista ei jäisi kuitenkin kertomatta? Macabea pakenee määritelmiä, ja juuri siinä piilee hänen ytimensä.

Veera Alaverronen, assistentti